"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."
Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja oliko väärin näin käyttää hänen luottamustaan hyväkseen.
Mutta jos ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei Elisa luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.
Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä ajatustensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt, ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää rakkaammaksi.
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti.
"Pese meidät!"
KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään. Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen. Kuulijakunta osasi ne yhtä hyvästi ulkoa kuin majuri itsekin. Elisa osasi ne miltei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä huolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä heitti puhelunsa kesken ja kysyi kelloa.
"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.
"Miksei ole kukaan minua siitä huomauttanut?" sanoi majuri kärsimättömästi. "Jo neljännestunti sitten olisi minun pitänyt mennä levolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen päästyä unohtaa kokonaan ajan kulun."
Ja kiireesti katosi majuri huoneeseensa voittaakseen takaisin edes jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa ennen päivällistä, määräten siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-uni tarpeettomaksi, selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan nukkunut, korkeintaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin uinailu oli.