Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta Elisa, vaikkei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ettei Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse vapaaehtoisesti puhuisi.
Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi käsivartensa morsiamelleen.
Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin rinnalla tuntui niin turvalliselta vaeltaa tulevaisuutta kohden, niin lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.
Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin, leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, niin että seurustelu alkoi jo ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan oli unohtaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen penikulman päässä Hirvenhovista, korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen tarvitsisi liiaksi paljon Elisan huolenpitoa kaivata.
Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeutui. Kaikki nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni kasvihuoneelle, taittoi sieltä kauneimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle laski hän kukkalahjansa. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut kuollut Elisassa; mutta se ei ollut hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehkei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.
Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille: Sven Riise, ja sitten, kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loisti kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."
Elisa sai rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen kytketty henkensä pääsi taas irtautumaan ja ajatusten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa Riiselle, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalla vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hänet tänään vihittiin. Ajatuksiin vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta kotiin.
Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle sellaista tuskin koko päivänä suotukaan. Puuha seurasi toista, ja kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen piti olla mukana.
Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa".
Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin puhe lämmitti hänen sydäntään. Jonkun kerran koetti hän tapailla miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.