Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille, ja mieliala kävi hilpeäksi. Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan seurustelua jatkettiin iltamyöhään.
Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, kun hän vain tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei tyytynyt ylkämiehen tavalliseen tehtävään kulkea ylinmäärin rakastuneen näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa heitä huvittaen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.
Käsi laskeutui hänen olalleen.
"Yksi sana, Hessel!"
Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavaa. Hän malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi muista.
"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi
Kustaa Aadolf.
"Kuinka niin?"
"Näytti siltä."
"Mistä sen olit näkevinäsi?"
"Kasvojesi ilmeestä."