"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti, mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa. "Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi hän. "Suoruus ja vilpittömyys sekä Jumalan että ihmisten edessä on tärkeimpiä elinehtojamme."
"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.
"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa parka!"
"Lupaan, ettei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel. "Mutta sinä et ensinkään ajattele minua, vaan yksin häntä. Onko se kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä ilman häntä olisin joutunut!"
"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."
"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi sisartasi vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä lähtien."
Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin, odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.
Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu oli kiihdyttänyt hänen mielensä. Olihan luonnollista, että hän etupäässä huolehti sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka käsittää kaikki? Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisensä, kuten Elisakin, ja eikö ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred? Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?
Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka tällätavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa kynnykselle.
Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja myrttikruunun varjosta säteilivät silmät tähtinä; kevätillan vaalea hohde sekä mielenliikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi.