"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.
Hellästi sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varoi rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittenkin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina luottaa.
"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."
"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen tiedät", vastasi Elisa luottavasti.
Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.
KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Oli kevät. Taivas kuvastui vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse. Kaikkialla oli raitista ja puhdasta.
Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle. Hän oli istunut sisällä työnsä ääressä alakuloisiin ajatuksiin vaipuneena. Ne painoivat hänen mieltänsä, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni senvuoksi luonnonhelmaan.
Rannalla oli laituri, johon oli vene kiinnitetty. Elisa irroitti sen ja sousi rivakasti ulapalle päin, mutta antoi sitten airojen hetkisen levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.
Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla aironvetämällä sousi hän takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.