"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäsi. Nythän oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit."
Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymynsä oli alakuloinen.
"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Mikset ole oikein iloinen tänään?" kysyi hän.
"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.
"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!"
Elisa epäröi.
"Taitaa olla vain typeryyttä", alkoi hän ikäänkuin itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samanlaisia."
Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut, jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli kuvitellut sisäistä luottamusta luonnolliseksi seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä kysymyksessä, miksei siis voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kaunein ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän alkoi kaivata jotakin enempää.
"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein kysytyksi.
He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.