Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katsoi häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi hän Alfredin katseessa jotakin säälintapaista. Alfred katseli häntä kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyi tuskia tuottaa. Nähtävästi ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse. Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?
"Tunnetko sinäkin sen?" kysyi Elisa.
"En, vaan minä tiedän sen, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten huomaan."
Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli
Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:
"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen huomaat sinäkin, kun vain sen olemassaoloon totut."
Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko leikkaus suoritettu, eikä se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.
"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys hivuttaa enemmän kuin varmuus."
"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksumista ilmaisevalla äänellä.
"Niin, sinä epäilet, etten olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa
Aadolf, tai toisin sanoen, etten ole lammas oikeasta lammashuoneesta."
"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa. "En epäile. Soisin vain, että joskus avaisit sydämesi minulle. Tiedän kyllä, että luonteet ovat erilaiset, älä luule, että sinua siitä soimaan, ettet ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."