Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo horjuvan, vaikkei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa. Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria kovin painostanut se seikka, että Elisa edelleenkin säilytti väärän luulonsa.
"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, — — — ettei minulla ole sinun uskoasi, etten sinun laillasi elä Hengen elämää."
Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittenkään saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.
Alfred ei sallinut hänelle sananvuoroa, ja säälimätöntä olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli toivonut siellä olevan. Lopetettuaan selityksensä sousi hän rantaan.
Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.
"Elisa, etkö tule jo?"
Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut pahasta unestani!"
Miksikä kävi tuo asia noin hänen sydämelleen? Oliko se niin mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä asioista olemaan, ajatteli tohtori itsekseen.
Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen hänet laiturille. Sitten läksivät he kulkemaan auringon kultaamain koivujen varjossa.
"Enkö ole sanankaan arvoinen, kosket mitään minulle puhu?" pysähtyi tohtori viimein kysymään.