Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.
"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus saattoi minut siihen. Eikö sekään asiata lievennä?" kysyi hän.
"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."
"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Moiti, herjaa, syytä minua ulkokullatuksi, katalaksi tai miksi tahdot; mikä tahansa on parempi kuin että kuljet näin vaieten ja kärsit."
Elisan teki mieli vastata, ettei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt, mutta tohtori jatkoi:
"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, teet sen paraiten rakkaudella. Anteeksianto ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus."
Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille ja koetti kääntää puheen muihin asioihin, mutta se ei onnistunut. Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Elisaa lohduttaakseen alkoi tohtori vedota Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhtaus ja hurskaus miehenkin voittaa hyvän puoleen.
"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen niin läheltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti, ajatellen vaikeata ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.
Vapaaehtoisesti ei hän olisi milloinkaan uskaltanut semmoiseen tehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut? Tämä kysymys oli hyvin tärkeä, sillä ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta.
"Minun mielestäni olet saanut jo ihmeitä aikaan, Elisa", jatkoi tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut takaisin entiseen seikkailijaelämääni. Olethan siis jotakin voittanut."