Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.
"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit tullut paremmin pelastuksen tarpeellisuuden tuntoon kuin nyt, jolloin luulet jotakin olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan käsittäisi.
Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummallinen, ettei se vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa.
"Miksi itket? Sentähdenkö, että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla kuin asiain toisin ollessa olisin tehnyt."
"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa. Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.
"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"
"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa", vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.
"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin kauan kuin omistan sinut."
Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat, paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän epäjumalan kukistamiseksi?
Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa. Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä päästäkseen jälleen tasapainoon.