"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."
"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori Hessel hymyillen.
"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että minunlaiselleni onnettomalle kurjalle olisi vielä armo tarjona. Jos vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en olisi koskaan Jumalan luokse tullut."
"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin auttaa siihen."
"Siis on hyvä tehdä syntiä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen imukkeen puhtaaksi heitettyään siitä sikarin pätkän pois.
"Ei suinkaan, vaan tuntea syntinsä", vastasi kirkkoherra.
"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se ole meissä itsessämme", sanoi tohtori.
"Mutta se voi olla meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.
"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi Juudakselle", sanoi kirkkoherra.
"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.