"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra mielenkiinnolla.
"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hätien kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäydyin uskossa Jumalan helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona. Jumalan uskollisuus on minua varjellut."
"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"
"Sven Riise."
Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli unohtamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin ääni hänet palautti taas todellisuuteen.
"Minusta te vanholliset teoloogit suotta mutkittelette pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden käsitteitä. Kohta ei kelpo syntivanhuksestakaan enää siedetä mitään kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat vain sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa. Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."
Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää, oliko tämä moitetta tahi kiitosta.
"Onneksi ei enää monta olekaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen uskovat", virkkoi Helmer Broo.
"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan laita. Vastustajansa esimerkkiä noudattaen pitäisi Jumalan asettua uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."
"Älä puhu tuollatavoin Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi kuljeskella edestakaisin penkereellä.