Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.
Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.
"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy oli niin surullista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.
"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"
Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.
"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.
"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.
"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi
Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.
Illalla, lasten mentyä levolle istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä. Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti ulos. Kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista suurta valoisaa avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan. Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se, mikä hänelle itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän ryhtyi kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen, se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti ja ajattelemattakaan, että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin joutuisivat.
"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita. Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa, kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla oleva usko saattaa olla suvaitsevainen, mutta kun usko riippuu kiinni Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kenkään tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä voi tehdä.