"Alfred, älä lähde, — älä, minun tähteni!"
Miksi pelotti ja tuskastutti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko sielunsa voimalla rukoili hän häntä jäämään kotiin. Eikö hän siis enää millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?
Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta sitoa näin hänen vapauttaan.
"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.
Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi malttamattomaksi.
"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitä pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Kuule, Elisa, mitä sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän matkalleen valmistautumaan.
Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa, kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa anovan sovintoa. Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien sairaitten luona, sitten ajan asemalle", virkkoi hän kiireisesti. "Ylihuomenna olen jo kotona." Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä.
Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin. Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten peitti hänet metsä.
"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani tuhlailla niitä sitä enemmän."
"Äiti itkee!"