Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä. Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.
Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat, ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla vauhdilla puunrunkoa vastaan ja jäi liikkumattomana makaamaan; lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta pelkällä säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.
"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivoissaan, mutta pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa rajuilmaa vastaan.
"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti Sven Rigmorin rukouksiin yhtyen. Hellävaroen hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.
Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui kylään laahaten perässään kaatuneita rattaita, sai väki jalat alleen ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä kohtasi, oli liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.
Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.
Hirvenhoviin lähetettiin sana. Puhelinta ei voitu käyttää, sen oli myrsky tuhonnut.
Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.
Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät ne kuitenkin onnistuvan.
Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihin peitossa, ei hän kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat hiljaiseen valitukseen.