"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.
Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui vähitellen eloisammaksi.
Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti lieventyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.
"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä rukoillen että lohdutellen.
Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn vääntyvän tuskien alla irvistykseksi. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.
Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus tunkeutua hänen mieleensä.
"Paljonko kello on?" kysyi hän.
"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen tehtäväkseen.
"Aamuko on?"
"Ei, vaan ilta."