Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen tavoin kuulla ajan vierivän ohi, vai pelkäsikö hän elämänsä sammuvan liian pian.
Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen. Mutta Elisa ei nukkunut. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?
Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli hänestä eronnut vihaisella mielellä.
Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?
"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta joutuu."
"Kohta puoli yksitoista."
Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit olleet tunnin pituisia.
Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuolemaa oli Elisa aina kuvitellut suloiseksi kotiin noutajaksi; sellaisena oli se esiintynyt Sven Riisen viimeisenä hetkenä, mutta nyt, kun se läheni häntä itseään, ei hän ollutkaan vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut päättänyt vielä päivänsä työtä.
Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes sovituksen sana!
Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli ympärilleen.