"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.
"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."
"Eikö?"
Elisa hämmentyi:
"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! —
Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"
"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän tunnustuksen.
Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta samalla myös tenhonnut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa Aadolfin elämän.
Mutta kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan, vilpittömän katseen, huomasi hän, että siinä sittenkin säteili jotakin uutta, jotakin kieltämättä todellista.
"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä äänellä.
"Kerran sattumalta — ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, vaikk'en sitä silloin oivaltanut — menin kirkkoon ja siellä kuulin saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko sinulla rauha Jumalassa?"