Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyydenosoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kenellekään, mutta he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.
"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta tulisi sankari."
"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki halveksivat.
SEITSEMÄS LUKU.
Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan pasianssia panemassa. Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä, joko heidän kanssaan whistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia" asetellen.
Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi, joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vain Kristian.
"Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten diplomaattini sujuu!"
"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi Kristian istuutuen mukavasti sohvannurkkaan, josta ei ainakaan ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.
Majuri tuli hyvälle tuulelle.
"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.