Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.
"Luulenpa, isä, että sinun yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin kauan kuin minulla on ollut ilo tuntea sinut."
Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut jännittävään kohtaan. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alentui sitten antamaan muutamia neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi.
"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.
Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikkei ollut saanut lausutuksi.
"Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, juuri siitä syystä minäkin istun korttineni täällä."
"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"
"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakaan. Pasianssin panoa hän sanoo ajanhukaksi. Noh, mitä pahaa nyt siinäkin olisi, milläpä muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"
"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet pasianssiasi kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.
"Niin", puolusteli majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei hänen tarvitse nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata pasianssiani heittää sikseen."