"Halloo! Minne matka?"
Ääni oli Kustaa Aadolfin. Sven Riise pysähtyi:
"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"
Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.
"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on ollut niin paljon muuta tekeillä."
Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja kääntyivät sitten kulkemaan pientä kylänraittia myöten, joka kierteli metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle. Joki kiemurteli välkkyvänä nauhana.
"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi Sven Riise. "Täällä on ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta." Kaikki oli tyyntä, kaukaa metsästä kuului koskien kohina.
Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa avaruudesta Riiseen.
Riise oli istuutunut kivelle. Istuen siinä tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimman pienen tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyävät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.
"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi. Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni, ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"