Kustaa Aadolf vaikeni.
Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei!
Jumalan armollakin on rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja
Riiselle hän sitten puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä
olivat saattaneet hänet täten ajattelemaan.
"Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.
"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."
"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikkileikkaamisesta, jos sallimme juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen. Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."
"En, sen tiedän."
"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.
"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"
"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä enää epäile, heittäydy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet, kaikkine synteinesi. Sanoihan Jeesus useasti: 'tapahtukoon sinulle uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi."