Aamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaan tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksen ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.
Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan läsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänen vieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.
Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyi majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla tavalla:
"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän pitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyvä kuin enkeli".
Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahti hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.
"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti majuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä.
"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu työnjohtajaksi".
"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sitten huomannut", vastasi majuri huolettomasti.
Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi nauramaan ja jatkoi:
"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaan laskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tuli tähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisi maita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten sattuvasti sanotaan."