Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän tahtoi olla luja Elisan tähden ja senvuoksi pakoitti hän äänensä huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan:
"Lähteä sairaalaan."
"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ettemme täällä voisi teitä hoitaa?"
Elisan ääni vaipui miltei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä hartaammin rukoili Riiseä jäämään.
Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?
"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."
"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"
"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä, ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä. Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis, että minun täytyy lähteä?"
Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista toivettansa vastaan.
"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.