Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi hänessä vaimennetuksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.
"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asian näin ollen lähtisitte hänen kodistaan?"
Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin jäytämä oli tämä ruumiinrakenteeltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon soinnukas.
Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyyneleensä muilta. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille.
"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan nyyhkytyksiin vaipuneena, kasvot käsien varassa.
"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.
Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja autuaalliset tunteet.
Pitkä, väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, — taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt saamaan selville.
"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo", kuiskasi hän.
"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
Riise.