Elisa pudisti päätään.
"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko meistä!"
Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.
"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vain kuormana teitä rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköään rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minusta kaikkein rakkainta kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä kaikkia näkemästä viimeistä kamppailuani. Se saattaa tulla ankaraksi."
Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä saattaneensa Elisan levottomaksi.
"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä, auttamassa ja vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua, että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.
Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.
"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi…"
Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat iäisyyden selkeätä kirkkautta.