Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli se sittenkin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä, sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis? Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.
"Oletko käynyt ulkona?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan kosteat".
"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten keveästi käsillään hiuksiaan.
"Miksi lähdit sellaiseen ilmaan?"
"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.
Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata.
Pian selveni hänelle, etteivät nuorukaiset sattumalta tulleetkaan.
Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui
hetkeksi mietteisiin, mutta havahtui pian.
"Ei; ei saa katsoa taakseen enää", virkahti hän.
Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet, katsahti kysyvästi häneen.
"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan maailmassa.
Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe valtasi hänen mielensä.