Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.
"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti ratsuruoskallaan selkään.
"Kohtalo", toisti tohtori Hessel painuen mietteihinsä. Kumman levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.
"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.
"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras, että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi, mutta Jumala…"
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon juhlia vastakihlattujen kunniaksi.
Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty lapsena ja Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta. Mutta nyt tunsi hän uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen vaikutuksen.
Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja pysähtyi harjaamaan muutamia tomuhiukkasia isän takinkauluksesta.
"Tuo siniharmaa puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin muinais-skandinavialainen nainen", huomautti Irene.