"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi tohtori Hessel Elisalta.
"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.
"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miksei hän tempaa kuulijoita mukaan?" virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu ääni, hän laulaa hyvin, mutta…"
"Niin — hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa merkitsevästi hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä juuri minään ansiona.
"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"
"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukaan", vastasi Elisa viimeistä kysymystä huomioonottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."
"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin. Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.
Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi saattanut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Tohtori loi vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämättömänä. Tästä innostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitten pianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär asettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun säestämisen epäkiitollisen tehtävän.
"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.
"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.