Mutta näistä tohtori ei tietysti mitään tietänyt, ja senvuoksi olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän ei tosin myöntänyt, mutta liikaa oli sittenkin, että Elisa häntä sellaisesta soimasi.
"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.
Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa. Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omaksi huvikseen, pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos verannalle ja piiloutui huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen. Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.
"Tohtori Hessel!"
Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan. Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin mitkään sanat.
"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan, että tarkoitin teitä."
"Ketäs muuten?"
"Itseäni tietysti."
"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"
"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."