Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut sellaista otaksua.
"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa minulle miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne minulle vieraaksi!"
Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi kasvonsa pois. Mutta kohta hän kääntyi tohtorin puoleen takaisin.
"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän hymyillen tarjoten hänelle kätensä.
Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi kiintymystä häneen. Juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miksei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi kaikenlaiset salaiset ajatukset.
Tohtori Hessel puristi sydämellisesti hänen käsiään ja tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.
Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.
Kalmiston ohi ajettaessa Elisa katseillaan haki kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
"Miten kauan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroiksi.