"Lähde vastaan", sanoi Elisa.
"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olen jo käynyt joen viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle, mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.
Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".
Mutta varmaankaan ei kukan vastaus ollut hänelle mieluinen, sillä hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin petti hänen toiveensa.
"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.
"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"
"En minäkään juuri, — — — mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne vastaavat kieltävästi."
"No, älä sitten niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne myöntävät."
Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän. Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnallaan. Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhastaan, joka oli niin kauan poissa viipynyt. Jos hän olisi sen alussa aavistanut, niin mukaan olisi varmaankin lähtenyt.
Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei häneltä jäänyt huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäytyi ihmettelevä ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta jatkavan kulkuansa asunnolle päin.