"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen kristillisyydestään."
"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.
"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."
"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä vastaan", sanoi Elisa.
"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei se saa tulistua, joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."
"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horju vakaumuksestamme?"
"Totuutta ennen kaikkea!"
"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"
"En toki; mutta kiihkoissaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta."
"Kuten esimerkiksi missä?"