"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa myös paikkoja, missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta, miksei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"
"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."
"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?" virkkoi Helmer.
Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että näytti unhottaneen morsiamensa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan ollut tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista olemassaolostaan, mutta turhaan.
Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.
"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".
"Sepä rohkea väite."
"Ehkei liian rohkea sentään."
"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
Elisa nyt olisi takertunut ansaan.
"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."