"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
Raamattuun, syystä kyllä", vakuutti Helmer.
"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu. Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfikaan kadotukseen uskoisi, ellei hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."
Helmer jäi mietteihin.
"Kokemukset ovat monenlaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka kyllä tiedän, ettei kaikki minussa ole oikealla kannalla. Kenties tuo kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."
"Ja siinä hän tekee oikein", arveli Elisa.
"Sillä jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädetty, niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauan kuin vielä on aikaa tuomiota välttää."
Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli jo ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä miellyttävällä tavalla.
"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene. "Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauan poissa, ja kun viimein palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."
Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.
Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää, mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.