Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken varsinkin oli se ilme tullut erityisesti näkyviin. Etsikö Elisa hänestä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksi olisikaan muutoin hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.
Tämä liikutti tohtorin mieltä ja elvytti hänessä hereille jotakin siitä eteenpäin pyrkivästä voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee lentoon nousta.
"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan, "lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne ravitsette".
Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitten erään mielikirjoistaan.
Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä. "Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.
"Minulla siitä on ollut sekä huvia että hyötyä."
"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat vallan vieraita", sanoi tohtori.
"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.
Tohtorin katse lauhtui lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.