Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauan oli tauti vaihdellut milloin parempaan, milloin huonompaan päin, mutta lopulta kuume kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti niin synkältä.
"Miksen saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.
"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin, ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.
"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kelpaa mihinkään", valitteli Irene.
"Kukaan ihminen ei tarkoituksetta ole tullut tähän maailmaan. Sinuakin varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."
"En näe sitä missään."
"Pyydä Jumalaa näyttämään se sinulle."
"Ei minulla ole voimia."
"Jumala on oleva väkevyytenäsi."
Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko päivänä ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat hänen määräyksiinsä.