Jäätyään yksin, uneksui Irene hetken hereillään keväimen valoisassa hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.
Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitten oli Sven
Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruo'onkorrella kiikkui
ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miksei ollut hänellä siipiä?
Miksei voinut linnun lailla lentää hänkin?
Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, — Sven Riise oli niin usein sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, — mutta miksei se kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana, jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumisaikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet viihdyttää hänen epätoivoisten ajatustensa yksitoikkoista kiertokulkua. Hän väsähtyi ja elämä painosti häntä. Miksei ollut hänellä siipiä?
Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka häntäkin, Ireneä, odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi aikaansaanut käänteen ajatusten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vain keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin uudelleen heräisi.
Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer Broolle, ettei hän ollutkaan lommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi Helmer häntä oli luullut? Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi, mutta siitä huolimatta se kätkeytyi hänen mieleensä. Sitten Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä silloin he epäilemättä olisivat vajonneet polviaan myöten lumihyhmään.
Tohtori ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi runoilijat lauluissaan erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee maanteiden puroina solisevan.
Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.
"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."
"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nyki ja repi häntä vaatteista.
Vaieten kulkivat he eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.