Tohtori pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.
Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa toisi esiin.
"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä mitään kokonaisuutta? Eikö se ole vain joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vain olemisen tapa?"
"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."
"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole kuolemaisillani."
"Ruumiin elämä ei ole elämää. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."
Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan liikkeen osotti hän ympärillä, olevaa seutua.
"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittenkin vakuutatte, ettei elämä koskaan kuole. Kuinka se sopii yhteen?"
"En tiedä, ajattelevatko muut niinkuin minä", vastasi Elisa viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vain olotilana, missä hänen tosielämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy."
"Te ette siis pane maalliseen elämään paljonkaan arvoa", huomautti tohtori.