Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.
"Tulkaa tänne ylös, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään keskeneräiseen. Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen, päivän mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!
Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitten, jolloin hän yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon vertauskuvia.
"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi hän.
"En."
"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."
Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittenkään nähnyt, mitä Elisa näki.
"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen mielestään arvoa, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."
Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen.
Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi.
Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.
He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei Elisa ollut hänelle sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien vastaista puolta, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä, että lumisohju ulottui hänelle miltei pohkeisiin.