Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaa hämärä kattoi salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin toisiaan lähemmäksi.
Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.
Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan he eivät olleet tavanneet häntä näin ajattelevana ja vakavana. Varmaan tässä piili jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.
Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti askareilleen, tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.
"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."
"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."
"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."
"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"
"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa siinä paljon; lausukaa vain sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.
Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä, sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki nyt oli käsissä.