Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo! Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulussaan, jotakin siitä oli tunkeunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen, herättänet ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden helkettä säikähtänyt.
Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi itsensä ylpeeksi siitä.
Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin hänen päälaellaan lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.
"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.
"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.
"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.
"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa; — syntiin", vastasi Elisa yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.
Mutta näistä tohtori tietysti ei niitäkään tietänyt, ja senvuoksi olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän tosin ei myöntänyt, mutta liikaa oli sittekin, että Elisa häntä sellaisesta soimasi.
"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.
Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa. Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omiksi iloikseen, pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos verannalle ja piilousi huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen. Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.