"Tohtori Hessel!"
Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan. Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin mitkään sanat.
"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan, että tarkoitin teitä."
"Ketäs muuten?"
"Itseäni tietysti."
"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"
"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."
Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut sellaista otaksua.
"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa sitte minulle miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne minulle vieraaksi!"
Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi kasvonsa pois. Mutta kohta hän käänsihe tohtorin puoleen takaisin.