"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän hymyillen omalla herttaisella tavallaan.
Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi vetäytymystä hänen puoleensa. Pikkumaisten juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miks'ei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi tiehensä kaikellaiset salaiset hienostelut.
Ja tohtori Hessel tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.
Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.
Kalmiston ohi ajettaessa Elisa kallistihe hiukan vaunuista, katseellaan hakien kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.
Kahdeskymmenesensimmäinen Luku.
"Miten kauvan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroksi. Huomenna, näet, oli sunnuntai.
"Lähde vastaan", sanoi Elisa.
"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olenpa jo astellut joen viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle, mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.
Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".