Mutta varmaankaan ei ollut kukkasen vastaus hänelle mieluinen, sillä hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin petti hänen toiveensa.
"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.
"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"
"En minäkään juuri, — — — mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne vastaavat kieltävästi."
"No, älä sitte niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne myöntävät."
Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän. Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnaltaan. Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhoansa, joka niin kauvan oli poissa viipynyt. Jos hän sen olisi alussa aavistanut, niin mukaan olisi varmaankin lähtenyt.
Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei jäänyt häneltä huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäysi ihmettelevä ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta jatkavan kulkuansa asunnolle päin.
"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.
Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:
"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä kolmisin juttelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja niin jouduimme kiistaan."