"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä vastaan", sanoi Elisa.
"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei saa se tulistua, joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle joitakuita myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."
"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horjaannu vakaumuksestamme?"
"Totuutta ennen kaikkia!"
"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"
"En toki; mutta kiihkossaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta."
"Kuten esimerkiksi missä?"
"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa myös paikkoja missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta, miks'ei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"
"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."
"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?" virkkoi Helmer.