Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että näytti varsin unhottaneen morsionsa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan ollut liioin tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista olemassaoloansa; mutta turhaan.
Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.
"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".
"Sepä rohkea väite."
"Ehk'ei liian rohkea sentään."
"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa
Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo
kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että
Elisa nyt oli takertunut ansaan.
"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."
"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat
Raamattuun ja syystä kyllä", vakuutti Helmer.
"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu. Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfkaan kadotukseen uskoisi, ellei hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."
Helmer jäi mietteihin.