"Kokemukset ovat monellaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka kyllä tiedän, ettei kaikki minussa oikealla kannalla ole. Kenties tuo kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."
"Ja siinä hän tehnee oikein", arveli Elisa. "Sillä jos asia todellakin on, kuten hän uskoo, niin olisi rakkaudetonta, jopa julmaa saarnata, että kaikki tulevat autuaaksi; jos hän taas olisi erehtynyt ja suotta kehoittaisi ihmisiä ikuiseksi parhaakseen etsimään pelastusta niin pian kuin mahdollista, mieluummin tänään kuin huomenna, niin ei ole siitäkään vahinkoa kenellekään."
"Mutta tuo oppi iankaikkisesta rangaistuksesta voi monet uskonnosta vieroittaa."
"No, mitäpä haittaa siitä on, jos kaikki kumminkin lopulta hyväksi kääntyy? Mutta jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädettynä, niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauvan kun vielä on aikaa tuomiota välttää."
Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä miellyttävällä tavalla.
"Kovaa puhetta tuo", sanoi hän.
"Eiköhän vaan suolanmakua?" vastasi Elisa.
Helmer pudisti päätään.
"Niille täytyy löytyä joku toinen selitys, noille lauseille, jossa puhutaan iankaikkisesta tuomiosta", arveli hän.
"Jos mielin määrin kierrämme ja vääntelemme Jumalan sanaa saadaksemme sen sopimaan mielipiteitämme ja tunteisiimme, kadottaa se uudistavan voimansa meihin nähden", vastasi Elisa. "Parasta on antaa sen vaan kohdata meitä, silloinkin kun se kaksiteräisenä miekkana tunkee olentomme lävitse."