"Mutta ei silloin kun se vääristelee Jumalan ja tekee Hänestä julman tyrannin."
"Julman tyrannin!" huudahti Elisa. "Hänkö olisi julma tyranni, joka rakkaudesta kuoli koko maailman puolesta kirouksen ristinpuulla? Ja Hänen hallussaan on maailman tuomitseminen. Kyllä Hän tuomitsee paremmin kuin me."
Helmer vaikeni. Hänellä ei ollut mitään vastattavaa tähän todistuskeinoon. Elisalle oli siinä kylliksi, ja vaikk'ei se riittänytkään vastaukseksi kaikkiin Helmerin sisällisiin kysymyksiin, niin ei voinut hänkään millään väitteellä sitä kumota, sillä se oli sydämen kieltä.
"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene. "Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauvan poissa, ja kun viimein palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."
Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella parastaan voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.
Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää, mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.
Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisellainen jumalanpalvelus toimitettavana.
"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.
"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf. "Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn hengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen veljeni siinä väittelyssä suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa mitä sydämellisintä hellyyttä.
He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui
Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.