Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.
"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.
Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta, varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä. Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä ajatukset enää olleetkaan niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme, jopa neljäkin kirjettä ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jott'ei kukaan huomaisi, miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti, miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut.
Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten malttamattomuutta.
"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan kättään ojentaen.
Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa tavallista paksummalta.
"Annas olla, kunnes sovitan lasit nenälleni, jotta oikein näen, onko se sinulle, ehkäpä se lopulta onkin minulle", sanoi majuri, koettaen leikkisästi estää kirjettä hänelle joutumasta. Mutta Irene oli häntä vikkelämpi, sieppasi kirjeen käteensä ja riensi naurahtaen pois.
"Näytät niin huolestuneelta, Elisa; sitäkö suret, ett'et sinä milloinkaan rakkauden kirjettä saa?" kysyi majuri lystikäs ilme silmissä.
Elisa nauroi hajamielisesti koettaen karkoittaa kauvas ahdistuksen tunnetta, mikä hänet oli vallannut äsken nähdessään Irenen niin ihastuneena. Mikä ihme häntä saattoi Ireneä säälimään? Sitä hän itsekään ei ymmärtänyt. Vai olisiko tuo joku paha enne?
Elisa alkoi lueskella sanomalehteä, mutta huomasi pian, ettei hänelle siitä niitäkään hyötyä ollut, sillä ajatukset ne vaan harhailivat muualla, jotta ei hän ensinkään käsittänyt, mitä luki. Hän pani lehden pois ja haki itselleen toisellaista työtä, enemmän koneenomaista, joka sitoi ajatukset vaatimatta niiden myötävaikutusta.